kuula

Ne 10 “There's no shame in it. Advertaising pays the bills. Stop looking so Red.

Mari laski puhelimen kädestään kämmenet hieman hikoillen. Ensimmäinen tehtävä. Mihin oikein olen lähtenyt mukaan, olikohan tämä hyvä ajatus? Luultavasti ei, mutta autiotalon tapahtumien jälkeen tuntui, että vaihtoehtoja ei oikein ole. Kaoottiset muistot tulvahtivat välähdyksinä mieleen: huudot, laukaukset, särkyvä peili, veitseniskut, verenroiske, silmitön pako.

Ei, tässä ollaan nyt mukana ja katsotaan mitä tapahtuu. Täytyy vain järjestää asiat kuntoon poissaolon ajaksi. Veera on menossa viikonlopuksi isälleen, joten se puoli on ainakin hoidossa. Voi olla varmaan pari päivää idempäänkin, jos reissu venyy. Koira viihtyy muutaman päivän mummolassa ja saavatpa porukatkin vähän liikuntaa. Töissä… taitaa mennä tänään iltahommiksi, onneksi sentään etäyhteydet pelaavat. Pari raporttia pitäisi viimeistellä, yksi psykologinen lausunto kirjoittaa, projektikokous siirtää ja lisäksi on ne profiloinnit… Sanna saa hoitaa toisen ja hoidan itse sen hankalamman. Ja labrasta pitää karhuta ne DNA-näytteet, jos eivät ole jo tulleet. Sanna voi katsoa alustavasti niitäkin, sen on aika opetella vähitellen sekin puoli. Ai niin, ja varmuuden vuoksi pomolle ennakkovaroitus, että saatan olla pari ylimääräistä päivää poissa. Lakkaapa edes hetkeksi nalkutus niistä pitämättömistä lomapäivistä ja tuntisaldojen kertymisestä.

Jep, kaiken saa kyllä hoidettua valmiiksi. Mitäköhän mukaan pitäisi pakata? Se ”Kähkönen” on niin pirun salaileva, ei kerro mitään etukäteen ja järjestää asiat mahdollisimman salamyhkäisesti. Keskivaikeiden paranoidisten oireiden lisäksi sillä vaikuttaisi olevan joitain menneitä traumoja sekä pakonomaista tarvetta kontrolloida tilannetta säännöstelemällä tietoa. Täytyypä tarkkailla, miten tuokin kehittyy…

Musiikkia hämäristä huoneista:

Syyskuu 2017 lauantainen alkuilta / Tattarisuo / Suurmetsä / Mari Rautiainen / KRP “Siviili” rikostutkija/

Puinen lattia narahti askeleen alla, Mari ei voinut vieläkään uskoa että hän oikeasti teki tämän. ulkona alkoi hiljalleen hämärtää mutta pimeään oli vielä pitkä matka. Mari oli pitkään ollut kiinnostunut okkultismista ja mystiikasta. Lueskellut aiheesta tutkimusta ja historiaa, kirjavalla tieteellisellä uskottavuudella tutkittua aineistoa, niinpä ei ollut ihme, että Tattarisuon tapaus tuli jossakin vaiheessa vastaan, -30 luvulla tapahtunut episodi oli kuitenkin hyvin dokumentoitu, tapauksesta oli aikoinaan kirjoiteltu laajalti aikalaislehdissä, välillä raflaavin ja värikkäin sanakääntein, samanlaisella kuvamateriaalilla tuettuna.. ja sitä vielä sanottiin että nykymedia oli räväkkää ja skandaalihakuista! Ja olihan Marilla töidensä kautta tietenkin pääsy tuon ajan poliisi raportteihin. Silloinen murharyhmä oli tutkinut tapausta, vaikka lopulta sitten selvisikin että ketään ei varsinaisesti ollut murhattu. Tutkimus oli kestänyt kuukausia ja sen aikana poliisi oli ollut yhteistyössä kaikenlaisten tahojen kanssa, oli erinäisiäkin järjestöjä aina Vapaamuurareista alkaen, jopa meedioita oli jossain vaiheessa käytetty “tietolähteinä” Vaikka jalat maassa elävien Murharyhmän etsivien raportit näiltä osin tihkuivat selkeää rivien välistä luettavaa sarkasmia. Käydessään läpi tutkimusmateriaalia Mari oli törmännyt taloon. Se oli tutkinnassa mainittu vain ohimennen, tapaukseen sekaantuneen porukan mahdollisena tapaamispaikkana, talo jäänyt eräänlaiseksi sivulauseeksi jota ei ollut syytä tarkastella lähemmin kun pitkittynyt juttu oli sitten selvinnyt jo muutenkin.

Seutu oli tietenkin muuttunut noista päivistä paljon, mutta osoite oli yhä olemassa ja Mari oli tarkastanut Google mapsin satelliittikuvasta että ainakin jokin talo siellä näytti edelleen olevan. Tiet olivat leikelleet metsää sen ympäriltä pienemmiksi paloiksi ja uudempi arkisempi asutus rivitaloineen oli tunkenut lähemmäksi, mutta talo oli yhä omissa oloissaan, hieman syrjässä ja erillään. Saapui hiljainen syksyinen lauantai, tyttö oli viikonlopun isällään. Omaa aikaa, eikä kummempia suunnitelmia… Tikkurilasta Tattarisuolle ei ollut kummoinenkaan matka. Mari piti itseään kohtuullisena suunnistajana, mutta selkeästä karttakuvasta ja navigaattorista huolimatta talon luokse pääseminen oli yllättävän hankalaa, hän kaarteli aikansa pikkuteillä, ja ajoittain talo tai sitä reunustava metsikkö oli ihan näkyvissäkin, mutta oikea risteys tuntui aina kummasti luistavan alta, vaikka hän palasi useastikin takaisin omia jälkiään, lopulta hän kyllästyi temppuilemaan pikkuteidensokkelossa. Hän hakeutui isolle tielle ja käveli sinne, suoraan pihapiiriä reunustavien laajojen niittyjen poikki.

Niityllä kulkiessaan hän huomasi metsän laidassa pörräävän dronen, noita oli paljon nykyään, aika iso quadkopteri silti. Miten turvallista lienee, Malmin lentokenttä ei kuitenkaan ollut kovinkaan kaukana…

Talo näytti olevan ikäisekseen yllättävän hyvässä kunnossa, kaikki ikkunat ehjiä, ei tagea tai graffitteja. Edessä haalistunut myytävänä kyltti ja jokin vanhan kiinteistövälityksen mainos. “Ei ihmekään ettei mene kaupaksi jos ei tänne edes kukaan löydä.” oli Mari miettinyt itsekseen. Siinä metsän varjostamana se oli hivenen synkkä, mutta muuten varsin tyypillinen aikalaistalo, johon oli ehkä -50 tai -60 luvulla tehty joitakin lisärakenteita. Mari yllätti itsensä kokeilemasta ovea, sentään hän oli varovaisesti koputtanut ensin, ja yllättyi uudestaan kun totesi ulko-oven olevan lukitsematta.. Sisätilat olivat enimmäkseen tyhjiä ja yllättävän siistejä, ei ollut sellaista tyypillistä tunkkaista vanhan talon tuoksua, ei merkkejä kosteusvaurioista. Hetken huhuiltuaan ja varovaisesti kuljettuaan Mari saapui huoneeseen, jonka toisen päädyn täyttivät suuret peilit, jonkinlainen iso makuuhuone ehkä, kovin erikoinen ratkaisu, tyyli viittaisi enemminkin -70 lukuun, mutta jokaisen yksittäisen pelilevyn kulmaan oli etsattu vuosiluku 1930. Ikkunoista tuleva hiipuva valo heitti seinille kummia ja jotenkin rumia heijastuksia.

Alaovelta kuului rymähdys, Mari hätkähti ja potkaisi samalla vahingossa jalkansa vieressä huomaamattomana lojuneen lankarullan liikkeelle, se rullasi eteenpäin ja pelin kohdattuaan jatkoi saumattomasti eteenpäin kunnes jäi lojumaan pelissä näkyvän huoneen lattialle. Joku alkoi juoksemaan ylös portaita, alhaalta kuului muitakin ääniä. Mari kohotti epäuskoisen katseensa lankarullasta ja näki peilissä takanaan seisovan naisen. Hän kiljahti ja hypähti vaistomaisesti syrjään, takana ei seisonut ketään, mutta pelissä nainen hymyili katkeran vanhan naisen pahansuopaa hymyä samalla kun avasi hitaasti harmaan hameensa laskoksista esiin nostamansa partaveitsen. Hengitys takertui kurkkuun, jalat valahtivat hervottomiksi ja tuntuivat painavan tonnin, alhaalta kuului lisää töminää, rappusten juoksuaskeleet lähestyivät, joku puhui, nuoren naisen hengästynyt, mutta asiapohjainen ääni, nopeita lauseita: “Musiikkia! Se on heräämässä!” ” Ei paljon aikaa“ “Siviili paikannettu! Peilihuone!” Ovesta syöksyi vihreisiin ulkoiluvaatteisiin pukeutunut lyhythiuksinen nuori nainen, Mari ehti laittaa merkille handsfree kuulokkeen korvassa ja siitä takin alle kulkevan johdon. Nainen riuhtaisi Marin liikkeelle hartioista: “ULOS!” peilissä naisen selän takana partaveitsi iski. Nuoren naisen oikeasta jalasta lensi pitkä veriroiske lattialle Akillesjänteen katketessa hän kaatui parkaisten lattialle, mutta onnistui työntämään Marin huoneesta pääedellä käytävään.

“Peili! Nainen! Veitsi! Veitsi!.. se on Isabella..” jatkoi nainen hengästynyttä monologiaan radion mikrofoniin, samalla kun suojasi käsillä itseään ja kieri epätoivoisesti lattialla väistellen luonnotonta uhkaa. Peilissä vanha nainen oli kumartuneena uhrinsa ylle kuin jokin harmaa inhottava haaskalintu, partaveitsi iski laajoissa kaarissa, luonnottoman vaivattomasti heiluen ja veriroiskeet osuivat huoneen valkoisille seinille. Nuori nainen pyörähti ovea kohti ja ojensi kätensä kohti käytävän puolella polvillaan olevaa Maria “Auta!” hän kuiskasi tuskallisesti, silmissä kauhua ja epätoivoa. peilissä partaveitsi kohosi. Portaista rynnisti kaljupäinen roteva mies joka sysäsi Marin syrjään tieltään ja veti syvään henkeään ovelle pysähtyessään. Maihinnousutakin alta nousi automaattipistooli ja mies alkoi ampua huoneeseen pikatulta ammattimaisessa kahdenkäden ampuma-asennossa. Ahtaassa tilassa ammutut laukaukset iskivät korviin fyysisenä kipuna, tulikuumat messinkihylsyt kimpoilivat kiukkuisesti käytävän seinistä ja lattiasta Pirstoutuvan lasin helähdykset kun peili räjähteli säröiksi. mies veti liipaisinta uudestaan ja uudestaan kunnes luisti jäi taakse ja tyhjä lipas tippui lattialle hylsyjen joukkoon. Nuorta naista ei näkynyt missään seinät ja lattia olivat veressä ja peilit sirpaleina levällään. Mari yritti olla katsomatta niihin, hän ei halunnut tietää mitä heijastuisi noista kymmenistä sirpaleista tai mitä niissä paraikaa tapahtui.

“VITUN! VITUN VITTU!” huusi mies ja valkoinen maali lohkeili, kun hakkasi turhautuneena vasemmalla nyrkillään käytävän seinää, tyhjän automaattipistoolin roikkuessa oikeassa. “Operaattori maassa! Se sai Liljan!” totesi mies kurkkumikrofoniinsa ääni särkyen ja painoi otsana oven ovenkarmia vasten.

Laukausten melun aiheuttaman tinnituksen läpi Mari oli kuulevinaan pianon alkavan soida, mies ilmeisesti kuuli sen myös koska hän hätkähti yllättäen hereille epätoivostaan ja nosti päänsä kalvenneena. “meidän täytyy päästä ulos täältä! NYT!” Rynnistys ulos tuntui epätodelliselta, kuin huoneita ja käytäviä olisi ollut enemmän kuin sisään tullessa, talo jatkui ja jatkui pianon soitto taustalla muuttui selkeämmäksi, joku klassinen kappale.. tuttu… jostakin.. näkökentän äärilaidoilla varjoissa näkyi kiihtyvää liikettä ja eräässä ohi vilahtavassa huoneessa Mari oli näkevinään nurkasta tuijottavat lapsen kasvot. Sydän hakkaa, hengitys kiihtyy, Ulko-ovi revähti auki, kun he syöksyivät pihamaalle, alkusyksyiseen iltaan. “älä pysähdy!” huusi mies turhan käskyn Marille, kun he ohittivat pihaportin. He romahtivat maahan puuskuttamaan vasta saavutettuaan ison tien reunan, kun taloa ei enää edes näkynyt puiden takaa. Yrittäessään tasata hengitystään Mari huomasi dronen, ilmeisesti sen aikaisemmin näkemänsä, surahtavan heidän päidensä ylitse talon suuntaan. - Poltetaan se! Mari nyyhkäisi kauttaaltaan vapisten. - Kahdesti - Mitä? - Se on palanut kahdesti, totesi mies lakonisesti tyhjyyteen tuijottaen ja katsettaan kääntämättä.

Se ei jäänyt siihen…

Kaksi kuukautta myöhemmin Mari oli juuri saapunut kotiin, töissä oli ollut kiirettä, mutta Mari oli ottanut sen tervetulleesti vastaan, tavanomaiset hörhöt ja rikosjutut tuntuivat kerrankin arkisilta ja miltei rentouttavilta, viedessään ajatukset vieraista ja luonnottomista asioista. Silti jo kolmas pitkä ilta tällä viikolla, hän oli pyytänyt äitiä hakemaan tytön koulusta. Puhelin soi, varmaan jotakin töistä vielä - Mari Rautiainen. Huono linja, napsuntaa ja kohinaa kuin vanhoissa puhelimissa. - Haloo? - Lapsesi on talolla, hän.. tarvitsee apua.. tule pian.. Epäselvä, tunnistamaton naisen ääni tapaileva ja katkonainen. niskakarvat nousivat pystyyn. jääkylmä tunne leviää alaselässä. - Mitä? Eteisen ovi käy. Marin äiti astuu sisään työntäen tyttöä edellään, kädet täynnä kauppakasseja, tutut äänet, tuttu touhotus ja sanailut täyttävät eteisen. Linja särähtää ja rasahtaa kahdesti ja juuri kun luuri tippuu Marin kädestä lattiaan hän on kuulevinaan jossain kohinan taustalla pianon soivan. Mari rutistaa hämmentyneen tyttärensä eteisessä itseään vastan, helpottuneiden kyynelten läpi nousee outo ajatus. “Beethovenin ,Kuutamosonaatti, sehän se oli..”