Cd 48 “Defined the angstrom until krypton ousted you. Now looking for work.”

Titta Louhela, intro

Louhela ajaa ambulanssia lumimyrskyssä, onnettomuuden uhrilla on monivamma ja toinen ensihoitaja on tärisevä keltanokka. Louhela kiroilee koko ajan puoliääneen ja sanelee samalla kylmän viileästi ohjeita auton takaosaan.

-Rami. Rami! Onko potilas tajuissaan? -…(ah, aa…) Titta! On, on tajuissaan. Patja vuotaa! [kyseessä siis selkärankavamman saaneen hyllyvä kumipatja] -(%¤“/¤#”) Odotas mä kaivan hansikaslokerosta, siellä pitäisi olla jesaria… Tässä, ota! Mites paineet, mikä on syke? [Rami luettelee] …nyt se meni asystoleen! Mitä mä teen?! -Teet niinkun sua on opetettu. Vasemmalla kädelläs yläykköskaapissa on adrenaliinia vitosen ruisku, sieltä otat. Löytyykö? [katsoo lumipyryyn, näkyy himmeitä punaisia perävaloja, matelevat eivätkä tee tilaa] -Helvettiäkös siinä jäkitätte, sivuun siitä tieltä uivelot! Kristus ja kottikärryt, vähän tulee lunta ja kukaan ei enää osaa ajaa… -Titta, mä en löydä suonta ja suoraa viivaa vaan näkyy -%¤#!“§ panet sen sitte tupla-annoksella lihakseen! [Titan kiroilu vaimenee jupinaksi, kun puuskainen tuuli huojuttaa autoa ja näkyvyys huononee entisestään]

Ja niin edelleen, tätä samaa vielä pari tuntia, kunnes saavutaan keskussairaalan pihaan. Jossain kohtaa Rami on ehtinyt rauhoittua ja Titan lieväksi ihmetykseksi tulee vapisemattomin jaloin ulos autosta. Potilasta kannetaan paareilla, vastassa on päivystyksen väkeä. Kuulemma selvisi hengissä.

Lopputalvi 2012 / Jossain Afrikassa / SPR:n leiri / Titta Louhela /Ensihoitaja punaisen ristin operaatiolla /

Kuuma tähtikirkas yö

Titta oli herännyt jostain kuuluviin laukauksiin. Vaikkakin huolta herättäviä ne eivät suinkaan olleet täälläpäin mitenkään epätavallisia, nämä eivät olleet kuuluneet kauhean selvästi ja siten tuskin olivat kovin lähellä. Normaalit yönäänet palasivat ja Titta oli jo nukahtaa kun hän havahtui uudestaan, tällä kertaa lähestyvän maastoauton ääneen.

Hetkenpäästä Timo Ellilä oli hänen konttinsa ovella. Mies oli töissä YK:lla, sotilastarkkailija, tai niin hän oli ainakin antanut ymmärtää, kiertänyt maailmaa laajalti, keski-ikäistyvä, syrjään vetäytyvä, monesti väsyneen oloinen mies, Louhela oli tehnyt mielessään diagnoosia jonkinlaisesta post-traumasta, jota mahdollisesti yritettiin hoitaa alkoholilla.

“Olen pahoillani, mutta me tarvitaan apua!” Se sanoi, kasvot jämäkkänä ja silmissään villi katse.

Hetkenpäästä he olivat maastoautossa, matkalla kärrypolkua etelään, Ellilä ajoi ja Titta pani merkille että hänellä oli penkkien välissä rynnäkkökivääri, yleensä tarkkailijat kantoivat itsepuolustukseksi vain pistoolia, jos kiväärit olivat tyypillisiä siviileilläkin villieläimien varalta, mutta ne olivat yleensä pulttilukkoisia metsästysmalleja, tämä oli sotilasase ja lisäksi kolhuinen ja kulunut, sellainen jonka kuvittelisi näkevänsä sisseillä, eikä sellainen jonka YK antaisi työntekijälleen, lisäksi Ellilän suojaliivit eivät olleet sitä tyypillisen neutraalia tummansinistä mallia jota kansainvälisissä tehtävissä yleensä nähdään vaan ikään hätähätää erilaisilla tummilla spraymaaleilla kamokuvioidut.

Matka ei ollut pitkä, pari kilometriä korkeintaan. Titta tiesi paikan pitkälti hylätty rakennus keskittymä, joitakin rapautuvia rumia varastorakennuksia ja kenties vanhoja pajoja, isoimman rakennuksista sanottiin olleen vanha teurastamo. Hyvän matkaa sivussa itse kylästä ja leiristä.

Osa teurastamon sivu seinästä oli romahtanut kivijalasta ylöspäin, niin että siihen oli muodostunut matala aukko, repeämä näytti tuoreelta ja tehdyltä. Kulkeakseen aukosta, joutui kumartumaan, miltei ryömimään.

Sisällä oleva huone oli hämärä, ikkunat olivat ihme kyllä ehjät, mutta ne olivat pienet ja miltei korkealla olevan katon rajassa. pääosin valaistus tuli taskulampuista ja sinne tänne oli kylvetty niitä tikkuja jotka taittamisen jälkeen antavat himmeää vihreää valoa. Huoneen seinät oli kautta-altaan maalattu abstraktein kuvioin, jos se nyt oli edes maalia, värit vaikuttivat oudoilta ja kun sitä katsoi tuntui kuin kuvio alkaisi elää ja siitä tai maalin tyypistä oli entistä vaikeampaa saada selvää. “Älä!” Ellilä sanoi “Usko minua, tuntuu hiton paljon paremmalta kun sitä ei katso!”

Huoneen päädyssä oli iso kivi, ehkä se teuraskivi, ilmassa sen yläpuolella oli… jotakin väärin, hämärässä oli tietysti vaikea nähdä, mutta ikään kuin siihen olisi jäänyt varjo tai aavistus jostakin joka ehkä oli siinä joskus ollut. Ellillä käänsi Louhelaa toiseen suutaan ja pudisti hiljaa päätään, miehen kasvoilla kiilsi hiki ja käsi vapisi. Huone haisi kuolemalta, pelolta ja kordiitiltä, kääntyvässä valokeilassa välähti silloin tällöin kiiltäviä messinkihylsyjä, rojun seassa lattialla oli vaatemyttyjä, jotka ehkä vielä hetki sitten olivat olleet ihmisiä.

Seinien vierellä varjoissa seisoi kaksi miestä. Valmiudessa ja aseissa, sotilaallisesti varustettuja, kasvot vahvojen naamiomaalien peitossa.

Huoneen takaosassa makasi lattialla mies ja hänen puoleensa oli kumartunut toinen. Ellilä pysäytti Louhelan terävällä eleellä ja nosti taskulamppunsa keilaa ylöspäin kunnes se osui kapeaan harmaaseen kivilaattaan joka oli yli kolmen metrin korkeudella keskellä huonetta, kivilaatan pohjassa oli yksi selkeä kuvio, ehkä siihen kaiverrettu. Ellillä käänteli valokeilaa ympäri laattaa hetken, ennekuin Titta alkoi ymmärtää ettei se ollut kiinni missään. sitten mies käänsi taskulampun kohti lattiaa, kaivoi taskustaan kolikon ja heitti sen valokeilaan. Kolikko iskeytyi kipinöiden lattiaan ja levisi, niin kuin ne joita he olivat lapsena jättäneet junaraiteille.

“Stop playing with it!” Kivahti haavoittuneen puoleen kumartunut murteellisella englannilla ääni väristen ja kireänä.

“She has to know, if shes going to operate safely!” vastasi Ellilä nopeasti.

Hän käänsi valokeilaa oikealle ja sen piiriin tuli jotakin, tahra, joka oli ehkä joskus ollut ihminen ja kenties rynnäkkökivääri. “tonneja.. kymmeniä tonneja.. en tiedä miten..” kuiskasi Ellilä ja nielaisi, hän kuljetti valokeilaa betonilattiassa olevia halkeamia pitkin kunnes se pysähtyi makaavaan raskaasti hengittävään mieheen, tämän vasen käsi oli painautunut murskaantuneena, lattiaa vasten. Valokeilassa välähti tyhjä morfiiniampulli ja käden kumminkin puolin kulkeva jauhoista tai valkeasta hiekasta muodostunut selvä raja, jonka joku oli ilmeisesti tehnyt viskomalla lattialle ja puhaltamalla sitten pois ne johon paino ei kohdistunut.

Pitäen katseensa valokeilassa ja mitään sanomatta Ellilä nosti amputointi välineistöä kohti Louhelaa.

Loppukevät 2014 / Mellunkylä / Pelastusasema 60 / Louhela Titta

Kirkas keväinen aamupäivä

Virve:n hälytysääni katkaisi aamurutiinit “Häke, Helsinki 601 ja Helsinki 691. Aarne 752. Vuosaaren satama, Portti A, Vuosaaren satamatie.”

“Kiinni!” huikkasi Mäkinen rutiininomaisesti takatilasta, ilmoittaakseen ajovuorossa olevalle Louhelalle, että hän oli penkissä ja vöissä.

“Helsinki 691 Matkalla” kuittasi Louhela aluehälytyskeskukselle samalla kun ohjasi Spinterin aseman pihalta kadulle.

Nelikaistainen aamuruuhkainen Itäväylä aukesi ambulanssin edessään työpaikkaliikenteen henkilöautojen könytessä sivuun vaihtelevalla ketteryydellä, nousevan ja laskevan sireeninäänen käskeminä. Tuijottavat kasvot autonikkunoista, uteliaat ja säikähtyneet välähtivät ohitse, siniset hälytysmajakat heijastuivat kymmenistä laseista. Diesel moottorin murina nousi tasaisesti nopeusmittarin neulan kanssa, kiihdytys ja meren suunnilta tuleva voimakas sivutuuli saivat auton kampeamaan vasemmalle ja kaiken maailman rajoittimista ja tehostimista huolimatta Mersun kaistalla pitäminen vaati hartia- ja rannetyötä. Sivupeilistään Louhela näki kuinka nyt jo kaukana takana Pelastusyksikkö H601:n kömpelömpi Sisu syöksyi risteyksestä Itäväylälle ja kamppaili päästäkseen ambulanssin raivaamaan käytävään, ennen kuin se vääjäämättömästi taas sulkeutuisi.

Virve suolsi lisätietoja: “Helsinki 601 ja Helsinki 691, portilla Securitas opastamassa, uhri konttien purku-alueella, nelikymppinen nainen, tajunnan tila häilyvä, useita hyönteisen pistoja.”

“Ampiaispesäänkö se on kävellyt.. ja tähän aikaan vuodesta..” mutisi Mäkinen takaa.

Lahjeleikkuri halkaisi työhaalarin vasemman lahkeen. Syvä henkäys, pohkeessa ja reidessä kymmeniä reikiä, joiden reunat olivat nousseet koholle ja alkaneet tummua, jalka oli turvoksissa. Sivustalla säikähtynyt tullimies selitti jotakin valkoisista toukista. Louhela ja Mäkinen tarkastivat uudestaan suojavarustuksensa. Taustalla aukinainen merikontti jonka edessä lojui pari isoa riisisäkkiä, yksi näkyi olevan rikki. H601:n pelastusmiehistö sammutushaalareissaan eristi konttia ja lähialuetta, yksikön johtaja näkyi selaavan kuumeisesti tietokantoja PEKE-ajoneuvopäätteeltä. tieltä kaartoi paikalle Poliisiauto ja jostain kauempaa kuului vielä lisää sireenienääntä. Paareilla oli nelissäkymmenissä oleva nainen, sekava ja vain ajoittain tajuissaan, siistissä haalarissa luki TUKES ja rinnuksessa olevassa ID-kortissa E. Hankala.. Kai siitäkin joku saisi vitsiä väännettyä..

---